hybridiuhka
Kommentti

Hybridiuhkia ja sietokykyisyyttä – oppitunti käsitteiden ratkaisevuudesta

Kevättalvella 2014 avoimeksi sodaksi edennyt Ukrainan kriisi sekä Venäjän suorittama Krimin niemimaan anneksointi on vauhdittanut eurooppalaista keskustelua valtiolähtöisiin turvallisuusuhkiin varautumisesta. Tässä yhteydessä keskusteluun on juurtunut myös hybridisodankäynnin käsite. Kuten niin usein turvallisuuspolitiikkaan liitettävien uudiskäsitteiden kohdalla, myös hybridisodasta käyty akateeminen ja poliittinen keskustelu on vaikuttanut toisinaan ennemminkin lisäävän hämmennystä kuin tuovan selkeyttä kyseisen ilmiön hahmottamiseen. Sittemmin on alettu puhumaan myös hybridivaikuttamisesta sekä, viimeisimpänä tulokkaana, edellisten kahden välimaastoon sijoittuvasta hybridihäirinnästä.

Mutta mitä niin sanotut ”hybridiuhkat” tarkoittavat ja miksi niistä puhutaan niin paljon? Ja miten yksilöiden ja yhteisöjen mukautumisvalmiuteen sekä kriisinsietokykyyn viittaava resilienssi liittyy tähän keskusteluun? Sain itse kunnian osallistua Ulkopoliittisen insitituutin vuoden 2017 kuluessa toteuttamaan sekä Maanpuolustustiedotuksen suunnittelukunnan rahoittamaan tutkimushankkeeseen, jossa näitä kysymyksiä käytiin huolella läpi. Tutkimme siinä valtioiden toteuttaman ulkoisen hybridihäirinnän sekä niiden taustalta löytyvien kiilastrategioiden vaikutuksia liberaalien demokratioiden luontaisten heikkouksien ja vahvuuksien näkökulmasta. Lisäksi tarkastelimme hankkeen loppuraportissa (Mikkola et al. 2018), miten resilienssipolitiikkaa on pyritty valjastamaan strategiseksi vastaukseksi hybridihäirinnän tekniikoita hyödyntäviin kiilastrategioihin.

Hybridistä hämärää(n)?

Mutta ennen varsinaista härkäpapupihviä on palattava pari askelta taaksepäin astetta perustavampien kysymysten äärelle. On puhuttava käsitteistä ja niiden merkityksestä. Ne ovat analyyttisen ajattelijan keskeisimpiä työkaluja, oli kyse sitten käytännön tekijästä tai tutkijasta, jonka ruisleipänä ”on löytää aikaisempia parempi selitys sille, miten jokin asia toimii”, Pertti Alasuutaria lainatakseni (Suomen Kuvalehti 2018). On itsessään mitä käytännöllisintä, että pyrkisimme pitämään käyttämämme käsitteet selkeinä, vaikka emme niiden sisällöstä (onneksi) täyteen yksimielisyyteen pääsisikään. Selkeyden vaade edellyttää, että suhtaudumme terveellä epäilyksellä merkitykseltään nopeasti rönsyileviin muotikäsitteisiin.

Aivan kuten globalisaatio ja kestävä kehitys aikanaan, tai digitalisaatio, kompleksisuus ja disruptio omana aikanamme, ovat hybridisota ja resilienssi tyyppiesimerkkejä useaan eri suuntaan puuskittain puhaltelevista muotikäsitteistä, joiden alkuperä kuitenkin juontuu varsin eriytyneistä tieteenalakohtaisista keskusteluista.

Esimerkiksi hybridisodasta (sekä edelleen laajemmin hybridivaikuttamisesta) ja siihen liitettävien uhkakuvien luonteesta käydyn keskustelun kohdalla on hyvä muistaa, että käsitteen tieteenalajuuret ovat vahvasti kytköksissä sodankäynnin luonteen muutoksen tutkimukseen. Yhdysvaltalaisen strategian tutkija Frank Hoffmanin on yleisesti katsonut kehittäneen hybridisodan käsitteen vuonna 2007. Useat tutkijat ovat kuitenkin huomauttaneet, ettei ajatuksessa rauhan ja sodan välisen rajan hämärtymisestä, identiteettipolitiikkaa hyödyntävien informaatiokampanjoiden yleistymisessä tai sodankäynnin menetelmien tietoisessa sekoittamisessa ole varsinaisesti mitään uutta (Fridman 2017, 43; vrt. Kaldor 1999).

Ylipäätänsä sotatieteilijöiden sekä rauhan- ja konfliktintutkijoiden kesken on jo varsin pitkään vallinnut konsensus siitä, että suvereenin kontrollin saaminen vihollisen valtioalueesta – tavoitteena siis toisen valtion valloittaminen sanan perinteisessä merkityksessä – ei ole enää pitkään toviin leimannut nykyaikaisen sodankäynnin strategisen tason tavoitteita edes valtioiden välisissä konflikteissa (Hoffman 2009). Tähän ovat toki vaikuttaneet niin ydinräjähteiden kaltaisten joukkotuhoaseiden vaikutus kuin yleinen modernisaatiokehityskin. Kolikon kääntöpuolelta kuitenkin löytyy huomion siirtyminen erinäisten ”matalamman intensiteetin” konfliktien, sisällissotien ja siviileihin kohdistettavien terrorikampanjoiden aikaan. Modernisaatiokehityksen, kulutuskapitalismin ja yleisen kulttuurin individualisoitumisen myötä yhteiskuntamme ovat myös tulleet aikaisempaa haavoittuvaisemmiksi erinäisille matalamman asteen vaikutus- ja häirintäyrityksille. Eikä vaikutuksissa ole kyse vain sodankäynnistä tai valtioiden välisestä vaikutusvaltakamppailusta, kuten lukuisat terrori-iskut Euroopassakin ovat viime vuosina osoittaneet.

Käsitteistä politiikkaan, politiikkaa käsitteillä

Aivan kuten resilienssin ja turvallisuuden kaltaisten käsitteiden kohdalla, myös hybridivaikuttamisen ja hybridiuhkan käsitteet ovat vahvasti kiisteltyjä, niin tiedeyhteisön kuin poliittisten päättäjienkin keskuudessa. Itse olen aiheesta käytyä keskustelua seuraamalla päätynyt seuraavanlaiseen ideaalityyppiseen jaotteluun hybridisodan ja hybridivaikuttamisen välillä:

* Kapea tulkinta (hybridisota): sotilaallisten kampanjojen yhteydessä tai juuri ennen niitä joustavasti perinteisten sotilaallisten keinojen katveessa käytetyt epäsymmetriset vaikutuskeinot, kuten organisoitu rikollisuus ja siviiliväestöön kohdistettu ei-sotilaallinen väkivalta ja muut psykologiset vaikutuskeinot; tavoitteena pysyvän epävakauden luominen ja ylläpito, hallinnon ja yhteiskuntajärjestelmän romahduttaminen sekä lopulta otollisen maaperän luominen laajamittaiselle sotilaalliselle kampanjalle esimerkiksi itselle suotuisan hallinnon saamiseksi valtaan tai aluekiistan ratkaisemiseksi.

* Laaja tulkinta (hybridivaikuttaminen): rauhanajan psykologiset häirintäkampanjat, joiden tavoitteena on vastapuolen kansalaisyhteiskunnan sekä liittolaispolitiikan sosio-kulttuurisen koheesion nakertaminen esimerkiksi taloudellisin tai informaatiopsykologisin keinoin (luomalla riippuvuussuhteita ulospäin ja korostamalla niiden negatiivista laatua kohteen sisällä); tavoitteena normaalista yhteiskunnallisesta väittelystä laadullisesti eroavien ristiriitaulottuvuuksien lietsonta sekä lopulta itselle epäsuotuisan hallinnon kyseenalaistaminen tavalla, jossa pyritään minimoimaan asevoimin suoritettuihin kampanjoihin tukeutumisen tarve.

Käsitys rauhan ja sodan välisen rajan hämärtymisestä on löydettävissä myös venäläisen psykologisen alistussodan käsitteen taustalta (Gibridnaya Voyna). Sekin ulottaa sodankäynnin käsitteistöä kohti kulttuurien, arvojen ja yhteisöjen muodostamaa rauhan ajan ”abstraktia taistelukenttää”; tavoitteena on pyrkiä nakertamaan vastapuolen sosiaalista, poliittista ja taloudellista koheesiota sekä toimintavalmiutta esimerkiksi taloudellisin instrumentein, poliittisen hämärtämisen ja informaatiovaikuttamisen keinoin sekä lopulta tukeutumalla esimerkiksi paikallisten separatistiliikkeiden ympärille muodostuvien sijaisjoukkojen hyödyntämiseen psykologisen ja hallinnollisen epävakauden vallitessa ja sen lisäämiseksi (Fridman 2017; Batyuk 2017, 468-471).

Hybridiuhkakekustelun ongelmaksi on kuitenkin muodostunut sen ulottaminen myös sellaiseen valtioiden väliseen kilpailuasetelmaan liittyvään kanssakäymiseen, joita on perinteisesti kutsuttu ulkopoliittiseksi valtiotaidoksi tai vaikkapa propagandaksi. Yhteys hybrivaikuttamisen ja sodankäynnin välillä käy tällöin liian laveaksi. Käsitteistä liukenee analyyttinen sisältö ja jäljelle jää puhdas politiikka. Ollaanpa nyt koettu sellainenkin tilanne, jossa Suomen pääministeri on rinnastanut perustuslakivaliokunnasta vuodetun sote-lausuntoluonnoksen hybridivaikuttamiseksi (YLE 2018). Hybridikäsitteistön ulottaminen pluralistista poliittista keskustelukulttuuria ja rajoitettua julkisen vallan hyvettä kunnioittavan demokraattisen yhteiskunnan sisäisiin prosesseihin oli pääministeriltä puhdas huti, vaikka tarkoitus lieneekin ollut käyttää termiä lähinnä kielikuvana.

On muistettava, että hybridikäsitteistön analyyttisellä pöhöttymisellä voi itsessään olla poliittisia seurauksia. Erilaisia piileviä vaikutusyrityksiä vastaan rakennettavan sieto- ja torjuntakyvyn rakentaminen toimii täysin toisenlaisella logiikalla kuin pelotteen luominen sotilaallista voimankäytön uhkaa vastaan.

Esimerkiksi informaatiovaikuttamiseen vastatessa tuskin haluamme yliturvallistaa kansalaisten kykyä jäsentää kriittisesti mediakenttää tai militarisoida liberaalin demokratian perusluonteeseen kuuluvaa vapaan tiedonvälityksen ihannetta. Käsitteiden analyyttistä väljyyttä suurempi vaara sisältyy kuitenkin mahdolliseen kehitykseen, jossa hybridiuhkien kaltaisten käsitysten tunnistamisen varjolla yhteiskunnan sisäisiä suhteita sekä kansalaisvapauksia aletaan määritellä sotilaalliseen voimankäyttöön varautumisen logiikan näkökulmasta. Tällainen kehityskulku todennäköisesti itsessään heikentäisi yhteiskunnan omaehtoisen resilienssin ja sopeutumiskyvyn valmiuksia.

Hybridiuhkista kohti aktiivista resilienssiä

Päädyimme edellä mainitussa tutkimuksessamme edelleen erottelemaan hybridisodan (sisältää suoria sotilaallisia operaatioita) kohdemaan tai yhteisön koheesiota nakertavaa kiilastrategiaa toteuttavasta hybridihäirinnästä. Hankkeen loppuraportissa (Mikkola et al. 2018) pureudumme erityisesti kolmen valtiolähtöisen hybridihäirinnän muotoon jotka ovat erityisen relevantteja verraten avoimista kansalainvälisistä kytköksistä riippuvaisten liberaalien demokratioiden luontaisten haavoittuvuuksien näkökulmista: geoekonomiseen vaikuttamiseen (esimerkiksi taloudellisten ja energiapoliittisten riippuvuussuhteiden luominen ja hyödyntäminen) informaatiovaikuttamiseen ja vaalivaikuttamiseen. Kiilastrategioille on tyypillistä, että näitä keinovalikoimia pyritään räätälöimään kohdeyhteisöjen erityisten (oletettujen) heikkouksien ja haavoittuvaisuuksien mukaisesti.

Yhteiskunnallisen ja poliittisen resilienssin kasvattamista on esitetty yhtenä mahdollisena strategisena vastauksena koettuihin hybridiuhkiin. Resilienssipolitiikan lähtökohdat esitetään kuitenkin usein varsin passiivisina ja varautuvina. Resilienssiin usein liitettävä käsitys turvallisuusympäristön ja uhkien hallinnan monimutkaistumisesta sekä vaikeammasta ennakoitavuudesta johtaa tilanteeseen, jossa turvallisuuspolitiikan tavoitteiden tulee ikävästi tasapainoilla turvallisuuden lisäämisen sekä toisaalta uhkien negatiivisten vaikutusten minimoimisen välillä. On tärkeää huomata, että sietokyvyksi ja varautumiseksi rinnastettuna resilienssi ei sinänsä edes pyri lisäämään turvallisuutta, vaan korkeintaan edesauttaa vääjäämättömäksi koettujen uhkien tuottamien turvattomuusvaikutusten hillitsemisessä.

Resilienssin ja turvallisuuden välinen suhde onkin hyvin jännitteinen (Hyvönen & Juntunen 2016). Tulisikin miettiä tarkemmin sitä, miten resilienssipolitiikasta saadaan aktiivista siihen tavallisesti liitettävän varsin varautuvan ja sisäänpäinkääntyneen asenteen sijasta. Varoitimme raportissamme (Mikkola et al. 2018, 116–117) tällaisen asenteen johtavan pahimmillaan ”strategiseen fatalismiin” – tilanteeseen, jossa kansallista turvallisuustoimintaa ei enää ohjaa kansalaisten hyvinvoinnin ja turvallisuuden lisääminen ennaltaehkäisevästi tai ennakoivasti rakenteellisin politiikkaohjelmin. Aktiivinen resilienssipolitiikka tunnistaisi yhteiskunnan ensisijaisiksi vahvuuksiksi poliittisen luottamuksen, vastuullisen viranomaistoiminnan sekä moniäänisen, elinvoimaisen ja vaikuttamismahdollisuuksistaan vakuuttuneen kansalaisyhteiskunnan. Ulkoisesti aktiivinen resilienssi puolestaan rakentuu Suomen kaltaisen valtion osalta väistämättä sen perusoivalluksen varaan, että olemme kansainvälisesti avoin sekä niin materiaaliselta kuin henkiseltä perustaltamme vahvasti ulospäin kytkeytynyt liberaali demokratia.

Tampereen uuden yliopiston suomenkieliseksi iskusanaksi näyttää valikoituneen ”ihminen ratkaisee”. Hybridiuhkiin ja varautuvaan resilienssiin liittyvä keskustelu on kuitenkin hyvä osoitus siitä, että poliittiseen keskusteluun vaikuttamaan pyrkiessäänkin yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen tehtävänä on ymmärtää tutkimiaan ilmiöitä, käsitteitä ja käsityksiä – eli tutkia sitä, miten ihminen ratkaisee, miksi ja millä seurauksin

 

Tutustu hankkeeseen:

Kokonaisvaltainen resilienssin hallinta: yksilön mukautumisvalmiuden vahvistaminen osana kokonaisturvallisuutta (2018)

 

Lähteet ja kirjallisuus

Alasuutari P. (2018): ”Akatemiaprofessori kypsyi Tampereen yliopistoon: ”En ole varma, haluanko jatkaa uraani täällä”, Suomen kuvalehti, mielipide 7.6.2018.

Batyuk V. I. (2017): “The US Concept and Practice of Hybrid Warfare”, Strategic Analysis, 41(5): 464–477.

Fridman O. (2017): “Hybrid Warfare or Gibridnaya Voyna?” The RUSI Journal, 162(1): 42-49

Hoffman F. G. (2007): Conflict in the 21st Century: The Rise of Hybrid Wars. Arlington, Virginia: Potomac Institute for Policy Studies.

Hoffman F. G. (2009): “Hybrid vs. Compound War”, Armed Forces Journal, 1.10.2009. Luettu 10.10.2017.

Hyvönen A-E. & Juntunen T. (2016): ”Sopeutuva yhteiskunta ja resilienssi: turvallisuuspoliittinen analyysi”, Politiikka, 58(3): 206–223.

Kaldor M. (1999): New and Old Wars: Organized Violence in a Global Era. Cambridge, Polity Press.

Mikkola H., Aaltola M., Wigell M., Juntunen T. & Vihma A. (2018): Hybridivaikuttaminen ja demokratian resilienssi: Ulkoisen häirinnän mahdollisuudet ja torjuntakyky liberaaleissa demokratioissa. Fiia Report 55. Helsinki, Ulkopoliittinen insitituutti.

Yleisradio (2018): ” Pääministerin haastattelutunti 27.5.2018”

 

Lue lisää:

Puhe ja politiikka

Miksi sotkea riskienhallinta-ajattelua ja sosiaalipolitiikkaa?


Tapio Juntunen Tapio Juntunen

Kirjoittaja on kansainvälisen politiikan tutkija Tampereen yliopiston Johtamiskorkeakoulussa. Tällä hetkellä hän työskentelee Valtioneuvoston selvitys- ja tutkimustoiminnan rahoittamssa hankkeessa Kokonaisvaltainen resilienssin hallinta: yksilön mukautumisvalmiuden vahvistaminen osana kokonaisturvallisuutta (2018), minkä lisäksi hän valmistelee väitöskirjatutkimustaan Suomen kylmän sodan ajan ydinasevalvontapolitiikasta. Lisäksi hän toimii Suomen rauhantutkimusyhdistys ry:n ja Kansainvälisten suhteiden tutkimuksen seuran hallituksissa. Twitter: @tapiojuntunen Kuva: Jonne Renvall


Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *