Kommentti

Vastuu koskee myös tekemättä jättämistä

Ilmakehän hiilidioksidipitoisuudet ovat viimeksi olleet yhtä korkealla kolme miljoonaa vuotta sitten, kertoi YK:n alainen Maailman ilmatieteen järjestö WMO marraskuussa. Samassa raportissa todettiin, että hiilidioksidipitoisuus ilmakehässä kasvaa 50% ennustettua nopeammin. Järjestön pääsihteeri Petteri Taalas varoitti, että ellei kasvihuonekaasupäästöjä leikata nopeasti, maapallo kuumenee vaarallisen paljon vuosisadan loppuun mennessä – paljon Pariisissa sovittua kuumemmaksi.

Miten hiilidioksidipitoisuudet kasvavat vuosi vuodelta, vaikka niin moni taho on sitoutunut kantamaan vastuun päästöjen leikkaamisesta ja päästöjen vähentämiseksi todentotta tehdään paljon töitä? Koska paljon jätetään myös tekemättä.

Vastuunkannosta keskusteltaessa huomio usein kiinnittyy toimiin, joita ollaan tehty – tai tekemässä – ja näistä toimista aiheutuviin seurauksiin, mutta vähemmälle tarkastelulle jää vastuun huomaamattomampi, joskin yhtä tärkeä puoli, nimittäin vastuu tekemättä jättämisestä.

Ilmastonmuutoksen, kuten monen muunkin yhteiskunnallisen haasteen kohdalla, tehtyjä toimia on yleisesti helpompi arvioida, kuin niitä toimia, jotka eivät koskaan toteutuneet, tai ehtineet suunnittelupöydälle asti. On hankala arvioida seurauksia toiminnasta, jota ei koskaan ollut. Vastuu kuitenkin koskee niin tekemistä, kuin tekemättä jättämistä. Vastuuta on kannettava myös niistä toimista, joihin ei tartuttu. Vastuu lankeaa myös sen ylle, joka väistää sen, siirtää sen toiselle, tai tarttuu siihen liian myöhään. Vastuuta ei pääse pakoon kukaan, joka tunnistaa oman toimijuutensa (kts. Giddens 1990), ja sen ilmentämät voimavarat, vallan, valinnanvapauden ja kyvyn saada valittuja asioita aikaan.

On kyse sitten ilmastonmuutoksesta, luonnonvarojen ehtymisestä, yhteiskunnan polarisoitumisesta, naisten palkkatasa-arvosta, seksuaalitasa-arvosta, koulutuspäätöksistä tai yksilön mahdollisuuksista hyvään elämään, vastuu koskee myös jokaista sellaista päätöstä, joka olisi pitänyt tehdä jo eilen. Päätetään tehdä ne tänään. Jokainen moraalisen toimijuutensa tunnistava taho – sinä, minä, jokainen tukemamme tai boikotoimamme yritys, ja jokainen poliittinen päätöksentekijä on vastuussa niistä vahingoista, jotka syntyvät omasta toiminnastamme, mutta myös niistä vahingoista, joiden torjumisessa olemme epäonnistuneet.

Epäonnistumisen taustalla on useimmiten lyhyt aikaperspektiivi (Slawinski et al. 2017), jonka sokaisemana päätöksiä tehdään – tai jätetään tekemättä. Aikahorisontin pidentäminen onkin vastuullisen päätöksenteon ensimmäinen, ja ehkä tärkein askel. Tarkastellessamme maailmaa pidemmällä aikavälillä välitämme kvartaalien tai nelivuotiskausien lisäksi myös siitä maailmasta, jota emme enää itse näe.

Vastuukäsityksen tulee siis olla sekä ajallisesti pidempi että myös sisällöltään laajempi. Niin laaja, että välitämme esimerkiksi ilmastonmuutoksen vaikutuksista myös siellä, missä emme ole itse koskaan käyneet. Sillä kuten John Donne (1572-1631) runossaan kirjoittaa, ”Missä ikinä manner sortuu mereen, niin kaikkien saarten veden pinta nousee. Älä siis koskaan kysy, kenelle kellot soivat; ne soivat sinulle.”

Lähteet:

Giddens, A. (1990). The Consequences of Modernity. Cambridge: Polity Press.

Slawinski, N., Pinkse, J., Busch, T. & Banerjee, S. B. (2017). The Role of Short-Termism and Uncertainty Avoidance in Organizational Inaction on Climate Change. Business & Society, 56 (2), 253-282.


Sonja Lahtinen

Sonja Lahtinen toimii tohtorikoulutettavana Johtamiskorkeakoulussa, markkinoinnin opintosuunnassa ja tutkii väitöskirjassaan vastuullisuuden roolia yritysten strategisessa päätöksenteossa.


Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *